For here or to go?

Cash or credit?

Thes are simple questions that most people don’t think twice about. Mutta masennusjakson keskellä olevalle henkilölle mihin tahansa näistä kysymyksistä vastaaminen voi olla täyttä kidutusta. Olen istunut tuijottamassa ruokakaupan kassalla kuin peura ajovaloissa ja tuskaillut valintaa paperipussin ja muovipussin välillä – aivan kuin loppuelämäni riippuisi päätöksestä, kumman materiaalin avulla kananmunani ja myslini kuljetetaan autooni.

Kyvyttömyys tehdä päätöksiä on yksi masennuksen raivostuttavimmista oireista.

Elokuussa 2011 Cognitive Therapy and Research -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan muutama asia vaikuttaa siihen, miten vaikeaa masentuneen on tehdä päätöksiä.

Alkajaisiksi, hyviä päätöksiä syntyy, kun ihmisellä on kyky arvioida vaihtoehtoja ja tehdä ennakkoluulottomia päätöksiä. Masentuneessa tilassa tunteet voimakkaat ja virheelliset ennusteet tulevaisuudesta vaikuttavat kielteisesti päätökseen; pessimistinen ajattelu ja kohonnut tunne mahdollisesta pettymyksestä lopputulokseen hämärtävät rationaalista ajattelua.

Päätöksentekoon vaikuttavat velttous ja passiivisuus sekä itseluottamuksen puute, henkilökohtaisten voimavarojen epätarkka arviointi (”en ikinä pystyisi tuohon”) ja toivottomuus tulevaisuutta kohtaan.

Depressio, päätökset ja katumukset

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että masentuneet ihmiset katuvat päätöksiään erityisen todennäköisesti, joten ennakoiva katumus kahlitsee heitä, eivätkä he pysty tekemään tulevia päätöksiä. Cognitive Therapy and Research -tutkimuksen tekijöiden mukaan:

Ennakoiva katumus toimii todennäköisesti varoitusmekanismina, joka suojaa päätöksentekijää huonoilta päätöksiltä ja kehottaa häntä arvioimaan uudelleen mahdollisia vaihtoehtoja. Sopimaton tai liiallinen katumus voi siten heikentää tulevaa päätöksentekoa.

Kun otetaan huomioon ihmisten yleinen taipumus kokea enemmän katumusta aktiivisista kuin passiivisista valinnoista, ennakoiva katumus voi ohjata ihmistä toimimattomuuteen. Ihmiset saattavat epärationaalisesti uskoa, että hyväksymällä passiivisesti oletusarvoisen valinnan he välttävät päätöksen tekemistä ja siten minimoivat vastuunsa valinnan tuloksista.

Tiedän, kuinka tuskallista mikä tahansa yksinkertainen päätös voi olla henkilölle, jota limbisen järjestelmän (aivojen tunnekeskus) biokemiallinen myrsky rynnistää. Varaudut kaikkiin lauseisiin, jotka päättyvät kysymysmerkkiin ja vaativat vastausta. Paniikki laskeutuu. ”Voi luoja, ei, ei enää uutta päätöstä!” Siksi ruokaostosten kaltaiset tehtävät voivat olla masentuneelle ihmiselle niin työläitä ja nöyryyttäviä.

Kuten variksenpelätin elokuvassa Ozin velho, olen ollut ilman aivoja nyt noin puoli vuotta ja yrittänyt parhaani mukaan tehdä päätöksiä huolimatta kyvyttömyydestäni arvioida tilanteita ja tosiasioita tarkasti. Ajattelin jakaa muutamia tekniikoita, joita olen käyttänyt auttaakseni minua pääsemään ”kyllä”- tai ”ei”-, ”muovi-” tai ”paperi”-vastaukseen silloin, kun aivoni eivät pysty auttamaan minua.

Jätä joku muu päättämään

Tiedän, että tämä kuulostaa nössön keinolta. Varaan sen niitä hetkiä varten, jolloin masennukseni tekee minut täysin toimintakyvyttömäksi.

Aiemmin tänä vuonna minulla oli kolme viikkoa, jolloin mikä tahansa vähäpätöinen päätös herätti minussa niin paljon paniikkia, etten pystynyt lopettamaan pakkomielteitä ja itkemistä. Olin pelon ja katumuksen vallassa ja siksi kauhuissani yksinkertaisenkin päätöksen tekemisestä. Tänä aikana irrotin itseni niin hyvin kuin pystyin jokaisesta päätöksestä ja annoin mieheni päättää puolestani.

Tämä sisälsi isoja päätöksiä – kuten TMS:n aloittaminen ja sen määrittäminen, kuinka paljon hoitoa pitäisi jatkaa – sekä pienempiä päätöksiä, kuten kykenisinkö menemään serkkuni hääjuhliin ja miten pääsisin sinne.

Kolmen viikon ajan annoin miehelleni pohjimmiltaan vallan tehdä suurimman osan päätöksistäni ja sanoin itselleni, että minun on luotettava häneen ja sitten päästettävä irti. Vaikka et olisikaan kriisitilassa, voi olla hyödyllistä antaa aivojesi pitää taukoa ja antaa muiden ihmisten tehdä päätöksiä puolestasi – varsinkin jos ne eivät ole kovin tärkeitä, kuten se, minne mennään lounaalle tai minä päivänä tavataan kahvilla.

Heitä kolikkoa

Tämä on tavallinen tapani tehdä päätöksiä, kun olen masentunut. Heitän kolikkoa niin usein jakson aikana, että joskus pelkään muuttuvani Sademieheksi ja laskevani pian oljenkorsia.

Mutta se on puhdas ja helppo tapa tehdä päätös melkein mistä tahansa, kun aivot eivät suostu yhteistyöhön.

Joskus isompia päätöksiä varten yllytän edesmenneen isäni tai Jumalan tai jonkun muun taivaassa olevan apuun, pyydän hieman opastusta, ja sitten heitän kolikkoa.

Sitten temppu on antaa sen mennä eikä jatkaa heittämistä, etsien 3:aa viidestä tai 7:ää kymmenestä tai 82:aa sadasta. Joskus kuitenkin saat selville, mitä oikeasti haluat tehdä, koska olet pettynyt tulokseen – mitä et olisi tiennyt, jos et olisi heittänyt kolikkoa.

Mene ensimmäisen vaistosi mukaan

Tutkijat sanovat, että ensimmäinen ajatuksemme on usein paras ja että olemme oikeassa luottaessamme vaistoihimme. Albertan yliopiston tutkimuksessa, joka julkaistiin tammikuussa 2011 Cognition and Emotion -lehdessä, todettiin, että alitajunta on älykkäämpi kuin luulemme, ja se voi olla loistava motivaattori tulevien tavoitteiden työstämisessä.

Vaikeasti masentuneena voi tietysti olla äärimmäisen vaikeaa erottaa tuota ääntä: SOS-signaalit syrjäyttävät yleensä kuiskauksen. Kun kuulemme sen kuitenkin, on parasta mennä sen mukaan ja yrittää parhaansa mukaan pysäyttää sitä seuraava epävarmuus ja ahdistus, luottaen siihen, että tieteen mukaan ensimmäinen päätöksemme on paras.

WWXD (Mitä X tekisi?)

Keskellä masennussykliä useimmilla meistä on itseluottamusongelmia. Olemme melko varmoja siitä, että mokaamme melkein kaiken, mikä meille jätetään, mikä sitten johtaa kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä.

Sentähden joudun joskus kysymään itseltäni: ”Mitä Mike tekisi?”. Mike on yksi viisaimmista tuntemistani ihmisistä tällä planeetalla. Hän tekee loistavia päätöksiä. Tai ”Mitä Eric tekisi?” Mieheni on myös äärimmäisen oivaltava, maanläheinen ja tekee hyviä päätöksiä. Joskus kysyn itseltäni: ”Mitä lääkärini sanoisi?”

Esimerkiksi harkitsin hiljattain, tulisinko vapaaehtoiseksi lasteni koulun tapahtumaan vai en. Halusin kovasti – haluan olla sellainen äiti, joka jaksaa olla luokkaäiti, tehdä kokopäivätyötä, olla hyvässä fyysisessä kunnossa ja kokata joka ilta gourmet-luomuaterian perheelleen.

Mutta tiedän, että juuri nyt olen äärimmäisen hauras, ja ensisijaisena tavoitteenani on oltava paraneminen. Luulen, että Mike, Eric ja lääkärini sanoisivat minulle, että tulee vielä monta vuotta, jolloin voin toimia vapaaehtoisena kaikenlaisissa koulun aktiviteeteissa, mutta nyt minun pitäisi keskittyä verikokeiden tekemiseen, uintiin, yrittää nukkua niin paljon kuin mahdollista ja kolumnini kirjoittamiseen. Luulen, että he sanoisivat myös, että olen ihan hyvä sellaisena kuin olen, vaikka minusta ei koskaan tulekaan luokan äitiä tai gourmet-kokkia.

Tule mukaan Project Hope & Beyondiin, uuteen masennusyhteisöön.